olen sun ikioma posketon rääväsuu

"pidä huolta itsestäsi, kukaan muu ei sitä sinun puolestasi tee." mitä mä oikein odotin? että mielenterveyspalveluissa saisi väylän auki terapiaan ja siihen skitsofrenia-diagnoosiin, jottei yhteiskunta painostaisi minua takaisin työelämään, joka on tällä hetkellä minulle aivan mahdoton askel. eih -- ei sieltä saanut kuin huonon olon ja sitten sitä meni vahingossa sitoutumaan seuraavaan tapaamiseen, jonka hedelmättömyys (ja  turhuus) tuntuu jo seitsemän tuntia aikaisemmin. jopa edellisenä iltana tulee tunne, että nyt teen virheen. että tämä on menossa huonoon suuntaan. tämä on haitallista minulle..!

kyseessä on melkein yhtä paha ellei pahempi pettymyksen tunne (ilman kohdetta tosin [minä tai muut]) kuin ensimmäinen seksikokemukseni. siinä itsetuntoni luhistumisen ja omanarvon tunteeni pirstaloitumisen ohessa en oppinut mitään. nyt ehkä voin oppia.. itse asiassa sain nyt tilaisuuden hylätä kuvitelmani yhteiskunnasta yksilön tukena. ja todella mahdollisuus aukeni palata takaisin teini-iän näkemyksiini systeemin korruptoituneisuudesta, läpi mädäntyneestä rikottujen lupausten keitaasta.. vihdoin muistin miten kohdella tätä persereiän nuolentaan perustuvaa omaa ajattelua turvapaikasta ja aineellisen maailman pitämistä henkisten ongelmien ratkaisuna. muistin että niistä täytyy luopua joka tapauksessa. ei yksinkertaisesti ole kannattavaa tarrautua tähän väliaikaiseen aineelliseen maailmaan, ei hyödytä puristaa kovempaa kiinni pidettävää asiaa. you must lern to let go xD  the pressure will just never go away! lern to love it?

you're unable to respond to the demands of the situation and somebody gets killed and you get depressed.. somebody just died of starvation while i was playing forza street on a smartphone. do i now sink into self-pity that depresses me? is in fact depression a psychosomatic symptom of feeling guilty of something? endlessly ??

se ongelma on, että nää auttajat on puolet siitä sopasta. nyt tiedän miltä ahtaalle ajetusta ihmisestä tuntuu. vaikea uskoa että yhteiskunnassa on näin pahoin voivia yksilöitä. se ahdistava fiilis joka ei vaan lopu.

kävin päihdepalvelun työntekijän ja psykiatrisen sairaanhoitajan yhteistapaamisissa kun asuin lapissa. siellä osattiin kohdata ihminen, hänet otettiin ns. vastaan. se mitä täällä etelässä olen kokenut jorvin, matinkylän ja kirkkonummen mielenterveyspalveluiden osalta on hirvittävää. kyseessä ei voi olla muu kuin moraalisen relativismin aiheuttama yhteiskunnan fragmentoituminen. yhteisöllisyys, yhteenkuuluvuus ja yhteisymmärrys on tipo-tipo tiessään. itse koko aikuisikäni mielenterveyden ongelmista kärsineenä 18-36v. jouduin asiakkaana hyvin vaikeaan tilanteeseen. hoitaja toi oman persoonansa liiaksi esiin ja toimi reaktiivisesti esittämiini seikkoihin. tunne joka jäi oli kuin ylitseni olisi kävelty.

jo kahden tapaamisen jälkeen, kun edellisestä on kulunut kuukausi niin mieleni menee täysin tolaltaan kolmatta tapaamista edeltävänä iltana. mistä tämä kertoo? minulla menee viisi tuntia tapaamispäivän aamuna saada edes jollain tasolla perusvaatimuksen mukainen fokus takaisin. mikä tarkoittaa etten ole suunniltani ja reagoivassa ajatusten poukkoilemisen sekä huonon olon ts. ahdistuksen mielentilassa.. miksi jatkaisin hoitosuhdetta, jossa en edes koe tulleeni kohdatuksi asiakkaana? ja jossa en koe olevani asiakas, vaan oman inhimillisyyteni ja omanarvon tunteeni puolustusasemissa oleva syrjäytynyt masentunut psykootikko, jonka olemassaoloa joudun perustelemaan.. mistä saisi sairauksiinsa hoitoa, kontaktia sekä mielen parantamista että rakkauden kokemista?

siis minusta tuntuu etteivät nämä ihmiset ole koskaan osanneet unelmoida oikeista asioista, joista nyt ensimmäisenä mieleen tulee maailmanrauha. näen sen tapaamistilanteen ihan ok valossa, saan edes jotain apua. mutta kun hoitajan persoonallisuus ja reaktiivisuus esittämiini asioihin olisi voitu ohjata pro-aktiivisesti. jos näiden auttajien energia olisi suunnattu pois virheideni esille pieksämisestä, niin asiassa oltaisiin voitu päästä totuudenmukaisiin johtopäätöksiin siitä missä se minun hoidontarpeeni on.

minkä takia vain ongelmieni kaiveleminen on tuota hoitoprosessissa tavoitettua ainesta? mitä hoitoa se on kun ratkaisujen sijaan asiakasta painostetaan kohti mielentilaa, jossa pelkkiin ongelmiin keskittyminen saa aikaan niin pahan olon että jo seuraavaa tapaamista edeltävänä iltana menee pasmat sekaisin?

ja siis psykologian tuntemuksesta pelkkiin todistusarvosanoihin nojautuen -- voiko sanoa paljon mitään? kuka on maamme ehdollistunein psykiatrinen sairaanhoitaja? sellainenkin nimittäin löytyy. ja kuka on vapain?

se että menee toimistoon jossa kolme ihmistä kohdistaa huomiotaan yhden ihmisen ongelmiin yli 30min.. kun sieltä huoneesta huoneesta astuu ulos niin ongelmiin keskittyminen on itse asiassa lisännyt ongelmien vaikutusta asiakkaaseen. mitä tehoa tällaisella hoidolla voi kenellekään olla!?

nyt mä tiedän miltä tuntuu olla halveksittu.

Oletko joku joka arvostaa mun tekstiä samalla viivalla kuin muitakin taiteilijoita?